Menin tuossa lauantaina Ritvalla ja tuntimme teemana oli kangilla ratsastaminen. Teimme vastalaukkaharjoitusta tunnilla, tullen ensin karteen muotoisen radan ja koska teimme tehtävän niin hyvin, jatkoimme loivalle puoliympyrälle vastalaukassa. Tunti meni todella hienosti. Ritva oli kevyt, notkea ja pehmeä. Se ei nojannut ohjaan vaan kantoi itsensä, jolloin minäkin saatoin keskittyä omaan istuntaani ja tekemiseeni paremmin. Siirtymiset olivat kuin pumpulia, ja sen parempia laukka-ravi siirtymisiä en varmasti näillä taidoilla osaisi edes tehdä. Me oppilaat hehkuimme tyytyväisyyttä ja opettajakin taisi olla aika tyytyväinen oppilaisiinsa, kun kerrankin tehtiin ihan juuri se mikä ohjeistettiin (ja ehkä vielä pari prosenttia enemmän…). Tulin kotiin ja hehkuin onnea ja päivitin tietysti heti Facebookkia onnesta soikeana: ” Ritva kangilla oli kyllä niin hieno tänään että oksat pois!”. Se ensimmäinen saamani kommentti sitten hämmensikin minut ihan täysin. Siinä henkilö toivoi, ettemme kiusaisi hevosia kun kanget ovat niin tuimaa tavaraa siellä suussa. Ensin närkästyin, sitten hämmennyin ja lopulta vastasin kuitenkin ihan asiallisesti, mutta lopputulema oli että rupesin miettimään kankien filosofiaa oikein huolella.

On varmasti olemassa ratsastajia jotka turvautuvat kankisuitsitukseen kun taidot ovat nivelkuolaimen kanssa loppuneet kesken. Laitetaan se pää myötäämään hyvällä tai pahalla, ja kangellahan sen pään saa sitten runtattua nyökylle vaikka väkisin. Sanotaan, että kanki on vähintään Helppo A-tasolle edenneen hevosen ja ratsastajan kuolain. Ratsastajan on siis pystyttävä ratsastamaan hevonen peräänantoon nivelkuolaimellakin ja käden on pysyttävä paikallaan. On tavallaan meidän kaikkien ratsastuskoulussa ratsastavien onni, ettemme pysty vahingossa siirtymään liian aikaisin kankisuitsilla ratsastamiseen ja siten aiheuttamaan hevoselle tarpeetonta kipua. Opettajat vahtaavat meitä myös kankitunnilla melkoisesti, ettei sitä kankiohjaa vain oteta liian kovalle tuntumalle. Nivelohjilla se hevonen ratsastetaan peräänantoon vaikka se kankikuolain suussa olisikin, ja siihen myös opettajat onneksemme ohjaavat. Haluan oppia hyvän hevosmiestaidon mukaisesti ratsastamaan oikein, en siten että kun lisätään rautaa suuhun voin ottaa suusta kovempia otteita.

Miksi sitten kankia on koskaan ruvettu käyttämään? Rupesin sitä oikein mielenkiinnolla tutkimaan ja löysin netistä englanninkielisen artikkelin “History of Bits, Evolution of the Double Bridle“. Ja totuushan selvisikin että kankikuolain (ilman bridongia) on se alkuperäinen kuolain. Vasta 1700 -luvun alussa kehitettiin nuorten hevosten koulutusta varten nivelkuolain ja se yleistyi kunnolla vasta 1700 -luvun lopussa jolloin armeijat lisäsivät ratsuväkensä määrää runsaasti ja uusien kokemattomien ratsastajien ei annettu heti ratsastaa kangilla. Toki varsinaisessa sodassa kankikuolain ja bridongi olivat oleellinen osa ratsastusta kontrollin kannalta, koska ei ollut mahdollista käyttää vuosia alokkaiden kouluttamiseen jotta heistä tulisi kehittyneitä ratsastajia. Joka tapauksessa, kankikuolaimella on siis pitkät perinteet ja se tuskin tulee ihan hetkessä muuttumaan. Ja koska me harrastajat katsomme ylöspäin niitä korkealla tasolla kilpailevia ratsukoita, meidän mieliimme taitaa iskostua että kangilla ratsastaminen on sitä oikeasti hienoa ratsastusta ja erityisen tavoiteltavaa. Mielenkiintoista olisi toisaalta kuitenkin nähdä sellainen kehitys, että jonain päivänä jopa GP luokkia ratsastettaisiin ihan vain tavallisella nivelkuolaimella ja yksinkertaisella suitsituksella. Siinä sitä vasta taidot mitattaisiinkin…

Kevät on ollut omalta osaltani yhtä flunssailua. Tänään en enää kestänyt jäädä sängyn pohjalle vaan pakkasin kassini ja lähdin tallille. Tulin tunnille Benalla. Hevonen on minulle entuudestaan täysin vieras. Toiselta ratsastajalta kuulin, että olisi pidettävä tasainen tuntuma ja muistutettava eteenpäinpyrkimyksestä mutta ei liian rajuin komennoin. Minun oli ainakin tällä kertaa helppo saada Bena liikkumaan eteen. Ensimmäisillä kierroksilla pidin liina pitkää ohjaa, sillä vaikka Bena tarvitseekin tasaisen tuntuman, sekin tulee ratsastaa ihan kunnolla tuntumalle. Pirita varoitti monta kertaa päästämästä hevosta pitkäksi.

Oikeassa kierroksessa sisäpohjetta sai käyttää pari kertaa hieman napakammin ja ottaa paljon puolipidätteitä ulkoa, mutta yhteinen sävel löytyi melko nopeasti. Jostain syystä tuntui helpolta arvioida ohjan ja pohkeen suhdetta ja istua jäntevästi mutta kuitenkin sen verran rennosti, että hevonen pääsi liikkumaan. Laukassa piti istua oikein ajatuksen kanssa takajalkojen päälle ja asettaa sisään unohtamatta  puolipidätteitä etenkin ulkoa. Hetkittäin apujensa kanssa sai olla hyvinkin tiukka, mutta kun sen jälkeen hellitti sisäohjasta ja hieman rentoutui, hevonenkin myötäsi.

Kaikki on kiinni keskittymisestä. Oikeassa kierroksessa laukkavoltti lähti pyörimään puolipidätteiden kautta, mutta käänsin voltilta huolimattomasti täyskaartoon ja jouduin palaamaan uralle kiemurrellen. Ulkopohje ei mennyt tarpeeksi taakse ja asetus eksyi vasemmalle. Toinen yritys oli parempi, mutta valitettavasti suuntaa oli vaihdettava ennen kuin olin tyytyväinen. Vasemmalle rullasi paremmin. Ratsastin joka askeleen ja lopputulos oli huoliteltu. Työstettyäni hevosta vielä jonkin aikaa alkoi molemmilta loppua puhti. Viimeiseen yritykseen tein tyhmyyttäni liian jyrkän tien ja Bena loikkasi ilmaan säikähtäessään, että ohjaan sen päin aitaa. Uudella yrityksellä ajatusta mukaan ja onnistuimme tuottamaan tasapainoisen vastalaukan.

Lopussa Bena ravasi niin letkeästi ja pehmeästi, että saatoin hymyillä melko aurinkoisesti. Bepolis ei ole mikään näyttävä tapaus, ja sen pitkät lerppuvat korvat ovat lähinnä huvittavat, mutta nyt on pakko sanoa, että se on erittäin kiva hevonen ratsastaa. Se on hulvaton persoona myös maasta käsiteltynä. Se maistaa kaikkea, minkä voi ottaa suuhun ja rakastaa jokaista ohikulkijaa. Bena on ihana. Sillä ei ole kummallisuuksia, jotka vaatisivat erityiskohtelua, sen askeleet eivät pomputa ikävästi, se tekee mitä pyydetään ja katsoo kohti kuin labdadorinnoutaja.

Molemmat otsikon ajatukset ovat lainauksia, ensimmäinen taannoin Kikan suusta kuultu ja toinen maneesin katsomosta korvaani tarttunut. Yhtä kaikki, erittäin osuvia molemmat, kun ajattelen mennyttä kevättä (ja ratsastusuraani noin ylipäätäänkin).

Forellan osoittauduttua tämänhetkisille taidoilleni turhan haastavaksi on ratsunani toiminut viitisen kertaa Attila, tuo kohdalleni osuneista suomenhevosista ehdottomasti se hienoin. Attilasta muistan aina ihkaensimmäisen tuntini Primuksella, kun Pirita kertoi minulle jakaneensa tuon suokin ratsukseni. Ajattelin silloin, että voi ei - suokit kun eivät koskaan ole kuuluneet suosikkiratsuihini syystä tahi toisesta. Pirita kai luki ajatukseni ja tokaisi siihen, että äläpäs sitten ole ennakkoluuloinen, saatat nimittäin yllättyä. Ja oikeassahan hän oli. Kuten tavallista… Attila toden totta oli kaukana etupainoisesta jyräävästä hevosesta, jolle kaikki ratsastajan avut tarkoittavat samaa - eteenpäin täysillä. Ihastuin kerralla.

Nytkin ensimmäinen yhteinen tuntimme oli nautintoa joka suhteessa. Piritan sairastellessa tunnin piti Kikka ja ilmeisesti tuntilaisetkin olivat kevätflunssan kourissa tai muuten poissa, kun maneesissa oli lisäksemme vain kolme muuta ratsukkoa. Heti ensimmäisistä käyntiaskelista tunsin, että tänään hommat onnistuvat. Attilalla ei ollut kiire, kuten sillä helposti käynnissä tulee. Itse pääsin istumaan satulaan, liikkumaan hevosen mukana ja ennen kaikkea ennätin ajatella, mitä satulassa tein tai jätin tekemättä. Jopa laukkaa pääsi kokoamaan ja pohkeenväistöt sujuivat kuin tanssi. Tunnin jälkeen muistutin varmaan lähinnä kuuluisaa Hangon keksiä ja Kikkakin kehui ratsastukseni näyttäneen siltä “kuin ennen” ja toivotti tervetulleeksi takaisin omalle tasolleni

Yhden onnistumisen antamat voimat tulivat kyllä mieleeni ja enemmän kuin tarpeen sitten muutamaa ratsastuskertaa myöhemmin, viime torstaina tarkemmin. Tässä välissä oli pari ihan semionnistunutta tuntia Piritan tarkkojen silmien alla, joiden myötä uskalsin jo pienesti esittää toiveen siitä, että pääsisin kesän rataharkat Attilan kanssa suorittamaan. Lisäksi menin yhden tunnin Maijun ohjauksessa tutulla ja turvallisella Dariosolla, jonka kanssa meillä oli pitkä yhteistyöjakso viime talvena ennen raskaustaukoa. Dartsa tuntui kyllä tällä kertaa liki Gibraltarin kokoiselta, jonka selässä minä 158 cm tunsin oloni aika säälittäväksi. Mutta ihan asiallisesti heppa kuitenkin kulki, Maiju oli ihan tyytyväinen, vaikka itselleni jäi sellainen olo, että jotain jäi puuttumaan. Tuttu tunne - tietää, miltä sen pitäisi tuntua, muttei osaa sitä toteuttaa. Ärsyttävää etenkin tällaiselle perfektionismiin taipuvalle…

Tämä torstainen säätäminen olikin sitten jotakin ihan uskomatonta. Jos joku ulkopuolinen olisi sitä toimintaani vierestä katsonut, olisi hän todennäköisesti ajatellut kyseessä olevan jonkun säälittävän yrittelijän, joka luulee osaavansa, mutta pääsääntöisesti on vain muiden tiellä. Kaiken alku oli pupu. Kyllä, luit oikein: PUPU eli metsäjänis tahi rusakko (biologia ei hevosia lukuunottamatta ole koskaan ollut vahva lajini), joka oli tunnin aluksi parkkeerannut kentän takakulmaan syömään. Attila-parka ilmeisesti ei myöskään ole ollut liiaksi niillä biologian tunneilla, sen verran järkyttyneeltä se tuntui pupun huomatessaan. Ja vaikka pupu ystävällisesti poistui laitumien suuntaan melko pian tuntimme alettua, ei suomalainen sisu tällä kertaa ollut voimissaan - emme päässeet kyseiseen kulmaan koko tunnin aikana ja muutenkin ratsastuksen sijaan kyseessä oli lähinnä tahtojen taisto sen suhteen, mihin suuntaan mennään ja mennäänkö täysiä vai vielä kovempaa. Tuntui siltä kuin olisi istunut dynamiitin päällä, jonka sytytyslanka on milliä vaille poikki.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun alussa tunne oli tällainen, en päässyt sen yli koko tunnin aikana. Kun ohjelmaan tuli laukkatyöskentelyn aika, jouduin tunnustamaan itselleni (ja myös Piritalle), että oma rohkeus oli nyt kadoksissa ja siksi jättäisin laukkaamisen väliin. Jälkeenpäin nolotti ihan megalomaanisen paljon, kun annoin jännitykselle yliotteen sen sijaan, että olisin tarttunut itseäni niskasta kiinni ja taaksepäin vetävien ohjasotteiden sijaan ryhtynyt ratsastamaan Piritan kunniaksi on sanottava se, että hän antoi minun olla jänishousu, vaikka varmaan tietää ihan hyvin, että muutamalla napakalla komennolla olisi saanut minut toimimaan tyystin toisin.

Jännittävää oli huomata tämän tapauksen kohdalla kaksi seikkaa. Ensinnäkin se tosiasia, että lasten saannin myötä oma itsesuojeluvaisto ja sitä kautta myös pelkokynnys on ihan toista luokkaa kuin aikana ennen lapsia. Toki pelkokynnyksen pienentymiseen oma vaikutuksensa on ollut muutama enemmän tai vähemmän vakava onnettomuus ratsastuksen yhteydessä, mutta silti jaksan ihmetellä sitä, kuinka helposti nykyään pelottaa, hirvittää tai jännittää. Ihmetyksen lisäksi se ottaa aivoon ihan kympillä, koska pelko vie niin helposti mukanaan, että kaikki taidot unohtuvat sen siliän tien, jolloin koko homma menee päin mäntyä. Ja kun tällä hetkellä hevosen selkään pääsee turhankin harvoin, haluaisi edes yrittää onnistua.

Toinen jännittävä huomio ei ehkä ole uusi, mutta jälleen tervetullut muistutus rakkaan lajimme merkityksestä itselle. Nimittäin se, kun tunti menee niin sanotusti totaalisen pyllylleen, kuinka moneen asiaan se vaikuttaa ja kuinka pitkään asiaa voi jäädä mieleensä vellomaan. Itse ainakin huomaan, että ratsastustunnin onnistumisen taso vaikuttaa ihan yleiseen jaksamiseen ja mielentilaan yllättävän paljon. Kun tunti onnistuu tai edes joku osa siitä, jaksaa sen fiiliksen voimin taapertaa arjen harmaudessa aika monta settiä. Ja päinvastoin: kun ei onnistu, niin eipä se olotila mikään hääppöinen muutenkaan ole.

Tämän karmean pelkään-enkä-voi-edes-laukata- tunnin jälkeen oli onneksi mahdollisuus revanssiin heti tänään eli lauantaina. Primuksen rouvaporukka poistui Portugalin auringon alle etelän harjoitusleirille, jolloin lauantai-iltapäivän pienryhmätunnista pääsin nauttimaan minä. Vähän odottelin ratsukseni Attilaa uudestaan, mutta monen asian summana listalle olikin päätynyt uusi tuttavuus Veeti.

Kun Veeti tuli Primukselle, Kikka jossain käänteessä mainitsi uskovansa, että minä tykkäisin siitä. No, ennen tätä päivää en ollut Kikan arveluita päässyt tässä asiassa todentamaan, olinpahan vain katsellut heppaa maasta useammankin kerran ja pohtinut, että näinköhän Kikan hevos- ja ihmistuntemus tässä kohtaa vähän pettää.

No, eipä pettänyt… Vaikka aluksi pelkän käynnin ratsastaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että aina kun laitoin pohkeen kiinni reippaampaa etenemistä pyytääkseni, Veeti joko pysähtyi, työnsi pepun johonkin vinoon tai pukitti. Kovempaa se ei mennyt. Raippaakin käytin ihan reippaasti, mutta ei. Mitään ei tapahtunut. Sitten Pirita varmaan kyllästyi moista säätämistä katsomaan, kipaisi talliin hakemaan kannukset ja ne viritettiin saappaisiini. Ja eihän Veeti tyhmä ole: ei niitä kannuksia montaa kertaa tarvinnut käyttää, eteenpäinpyrkimys yhtäkkiä löytyi liki ongelmitta Oma vaikutuksensa toki saattoi olla sillä, että kuski tajusi lopettaa jaloilla puristamisen, kun kannukset muuten tuntuivat hepan kyljissä koko ajana…

Ruuna osoittautui koostaan huolimatta kevyeksi ratsastaa ja askellajit olivat ihanan pehmeät istua. Teimme sulkutaivutuksia siten, että ratsastettiin pituushalkaisijaa suoraan ja päädyssä käännyttiin vuorotellen oikeaan ja vasempaan ja pitkällä sivulla sitten sulkua. Oli tosi mielenkiintoista, jos kohta myös haastavaa ratsastaa samaa liikettä molempiin suuntiin vuorotellen. Hevosen ja samalla myös oma toispuoleisuus tuli hyvin ilmi ja samalla pääsi keskittymään myös suoraan ratsastamiseen taivutusten välissä pituushalkaisijalla. Myös lievästi kammoamani laukkatyöskentely onnistui mainiosti, Veetin laukassa on niin miellyttävää istua, että istuntaan keskittymisen lisäksi ehti miettiä muitakin perusasioita - ratsastettavaa tietä ja laukan laatua.

Nöyränä kouluratsastus siis harrastajansa pitää. Olenkin tässä pohtinut sitä, miten selittää miehelle se, että vaikka välillä tulenkin tallilta kuin maani myyneenä (ja jostain syystä näitä kertoja on välillä aika usein…), on ratsastus kuitenkin mielenterveydelleni välttämätöntä ja muutenkin yleiselle hyvinvoinnille, oli sitten kyse minusta tai perheestä, äärettömän merkityksellistä. Ja sitä kautta rahoitus lajin harrastamiseen on budjetista löydyttävä jatkossakin. Saapas nähdä, kuinka tässä asiassa putkiaivo kohtaa tippaleipäaivon!

Reilu kuukausi sitten elin ratsastusurallani hektisiä hetkiä. Keski-ikä on kaikessa kiihkossaankin rappeutuvan kukkeuden aikaa ja minulla oli odotettavissa pienehkö operaatio. Lääkärin tuomio oli tyly. Leikkauksen jälkeen olisi oltava poissa satulasta ainakin parin kuukauden ajan. Siksi oli pakko ratsastaa ennakkoon niin paljon kuin ikinä ennättäisin. Minun tuurillani päädyin sitten sinne, minne en enää uskonut pyllähtäväni. Pohjalle, ganz unten.

Primuksen lisäksi olen silloin tällöin harrastanut muitakin talleja, mikä on ollut kivaa. Rakas Sikker, parkanolainen supersuokkini, on tarjoillut minulle onnen hetkiä sekä maastolenkeillä että pienissä koulukisoissa. Tämän lisäksi olen silloin tällöin käynyt lähitalleilla ystävieni kanssa. Niinpä lähdin nytkin Sanskin seuraksi yksityistunnille eräälle tallille, jolla olin käynyt Primus-jengin kanssa viime syksynä. Silloin ratsunani oli Tamma, joka vei minut taivaisiin. Mieletön koulutykki, jonka liikkeet olivat kuin opetusvideolta. Edellisen kokemuksen innoittamana meilasin ratsastuksenopettajalle, että sama hevonen tänne, kiitos oikein paljon! Lähdin siis matkaan rinta rottingilla – täältä Primuksen rouvat tulevat ja näyttävät, miten homma kulkee!

Ratsastuksenopettaja oli huomioinut toiveeni ja Tamma odotti minua. Kiipesin selkään ja tunti alkoi. Verryttely lähti käyntiin leppoisan jutustelun merkeissä. Tunnen opettajan ja arvostan hänen opetustaitojaan erittäin suuresti. Hän tunsi myös Sanskin ja vaihtelimme viime aikojen kuulumisia. Kesken rupattelun aloin kuitenkin huomata, ettei takapuoleni alla kaikki ollut kunnossa. Hevonen oli… outo. Se alkoi yhtäkkiä punkea ulospäin, vaikken mielestäni tehnyt mitään erikoista. Siis mielestäni. Opettaja näki heti tilanteen. Sain kuulla, että teen aivan liikaa: touhotan, painostan ja tuuppaan hevosta. Apua, kuulosti kamalalta. Yritin rauhoittua ja keskittyä vain istumiseen, muttei se auttanut. Tunsin, kuinka Tamma pingottui allani. Sitten aloin leikkiä kuollutta, mutta tilanne ei muuttunut. Tamma irvisteli, heilutteli häntäänsä ja oli tyytymätön. Hyvin tyytymätön. Tässä vaiheessa tunnista oli kulunut kokonaiset viisi minuuttia. Tiedän – koskaan ei saisi antautua etukäteen, mutta tajusin heti, että nyt olin pulassa. Syvässä pulassa.

Seuraavaksi piti siirtyä raviin. Tein puolipidätteen, annoin pohkeita ja aloin keventää. Paitsi ettei ollut mitä keventää. Hevonen ei siis ravannut. Anteeksi, mitä täällä tapahtui? Yritin uudelleen pohkeita, ei reaktiota. Tai oli sittenkin. Tamma liimautui kiinni maneesin hiekkaan. Siitä katosi kaikki energia ja minulta meni kaksi kierrosta (siis KAKSI) ennen kuin sain sen ravaamaan. Paitsi että vaati melkoista mielikuvitusta kuvailla tuota liikettä raviksi. Tamma vaappui eteenpäin kuin lamaantunut laama. Sen korvat olivat luimussa, jokainen askel oli työn ja tuskan takana. Sitten yritin raippaa. Sain aikaan pukin ja stopin. Siinä vaiheessa putosin henkisesti satulasta – mitä hemmettiä tämä oli? Missä oli se hevonen, jolla päästelin lokakuussa keskiravia töppöset paukkuen?! Miksi en äkkiä kyennyt yhtään mihinkään? Voi äiti.

Opettaja tuli apuun. Sain kuulla, että istun aivan väärin. Olin epätoivoissani vaipunut vanhaan virheasentooni, josta olin luullut päässeeni eroon jo vuosia sitten. Vasen olkapääni oli siis puolisen metriä oikeaa alempana ja vasen kylki kasassa. Eikä tässä vielä kaikki. Käteni heilui, pohkeeni oli väärässä paikassa ja ennen kaikkea liian kiinni. Haloo, haloo, liian kiinni? Nyt alkoi itkettää. Olin Hartsan koulimana luullut, että TÄMÄN minä osaan. Hartsahan ei liiku senttiäkään, jos sitä puristaa ja olen ollut pakahtua onnesta, kun olen oppinut kevyen pohkeen ja saanut ruunan tarmokkaaseen, vahvaan liikkeeseen. Vai olenko keksinyt koko jutun? Maiju, olenko?! Nähtävästi, sillä nyt pohkeeni oli aivan väärä. Minä kerta kaikkiaan halvaannutin sillä Tamman.

Laukkaosuuden alla olin jo puolipsykoosissa. Miten laukataan hevosella, joka joka solullaan kertoo minulle, että inhoaa kaikkea mitä teen? No ei mitenkään. Tein ennen nostoa puolipidätteen ja siihen Tamma reagoi. Pysähtymällä. No, reaktio sekin – paitsi ei kovin toivottu. Sen jälkeen Tamma alkoi leikkiä Mannerheimin ratsastajapatsasta. Se siis jäi seisomaan ja tuijottamaan maneesin seinää. Mahtoi olla kiinnostavat näkymät. Tässä vaiheessa minulla oli enää yksi vaihtoehto: ruumiista irtautuminen. Minä kerta kaikkiaan hylkäsin maallisen tomumajani ja leijailin pois tilanteesta. Maneesin katosta käsin näin, miten uralla seisoi hevonen, jonka selässä oli itkuinen, keski-ikäinen espoolaisrouva. Muutaman kerran Tamma laukkasi laiskasti. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun opettaja oli juossut sen vierellä ja heittänyt sitä hiekkaköntsällä persiiseen.

Tunnin loppuosasta en muista juuri mitään. Sen tiedän, että opettaja kertasi (ystävällisesti tosin) kaikki istuntani ja apujeni virheet (joiden määrä oli rajaton). Muistan myös syvän häpeän siitä, etten saanut kiinni yhtään mistään. Mikä olisi korjattava ensin, mistä tässä kaikessa oli kysymys? Matkalla tallilta autolle uuvahdin sitten lopullisesti. Olen edellisen kerran itkenyt ratsastuksen vuoksi kesällä 1976. Tuolloin puolijauho Lunttu-poni pudotti minut alkeiskurssin ensimmäisellä tunnilla neljä kertaa ja runttasi vielä varmuuden vuoksi kylkiluuni kasaan karsinassa. Nyt, kypsässä keski-iässä en enää jaksanut tämän tunnin jälkeen muuta kuin itkeä. Jokin vielä toimiva aivosoluni piipitti minulle, että ulina seis ja äkkiä lisää tunteja Tammalla – ei saa antautua. Toisaalta tiesin myös, että jos teen näin, en syö koko loppuvuonna. Tätä yhtälöä ei muutamalla tunnilla ratkaistaisi, vaan saisin laittaa likoon pitkän pennin, ennen kuin hommasta tulisi jotain. Jos tulisi.

Tamman jälkeen minulla oli vielä yksi tunti Primuksella ennen sairauslomaa. En olisi halunnut lähteä, mutta koska kyseessä oli toistaiseksi viimeinen tunti, pakotin itseni matkaan. Sydän pamppaillen ajoin pitkin kehä kolmosta ja rukoilin mielessäni Maijua, että hän olisi tajunnut antaa minulle Hartsan. Nyt jos koskaan olisi päästävä Dr. Jardineron täsmäterapiaan! Perillä Hartsa tuli minua käytävällä vastaan ja huikkasi, että lähtee nyt tarhaan chillailemaan, koska oli jo tehnyt aamulla pari tuntia. Minulle oli valittu ratsuksi Veeti.

Veetin selkään kiivetessäni olin yhä turta edellisen tunnin jäljiltä. Olin myös vieraassa ryhmässä ja minulle uuden opettajan, Johannan ohjauksessa. Edellisen tunnin tapahtumat olivat päässäni täydessä kaaoksessa ja yritin epätoivoisesti katsella itseäni peilistä. Onko istuntani ihan kamala, roikkuvatko jalkani väärin päin päästäni? Jännitin hevosen jokaista liikettä ensimmäisen vartin ajan, kunnes tapahtui se, mikä vain ratsastuksessa voi tapahtua. Johanna oli rakentanut todella kivan harjoituksen, jossa tehtiin siirtymisiä ja kiitettiin hevosta sisäkädellä myötäämällä. Veeti eteni kuin kello. Se vastasi jokaiseen apuuni täsmällisesti, teki mitä pyydettiin, liikkui upean joustavasti ja tarmokkaasti eteen. Möykky sisälläni alkoi äkkiä sulaa. Tajusin, etten kuukahtanutkaan lopullisesti Tamman selkään, vaan että Veetiin minulla on ainakin yhteys. Sitä onnen tunnetta on mahdotonta kuvailla, oli kuin olisin saanut itseni takaisin!

Tunnin lopussa kerroin Johannalle ja paikalle tulleelle Kikalle, miten olin hajonnut palasiksi Tamman kanssa enkä oikein tajunnut, mistä siinä kaikessa oli kyse. Sain kuulla, että istuin ainakin Veetin selässä asiallisesti ja apuni näyttivät tolkulliselta. Aloin taas itkeä, mutta tällä kertaa onnesta. Ilokseni onnistuin myös naamioimaan nyyhkimiseni astmakohtaukseksi. Veeti, tilanteen sankari otti kaikkein rauhallisimmin. Se tuuppasi minua kevyesti tunnin jälkeen kylkeen ja kuiskasi, että älä ota mimmi tätä niin vakavasti. Ratsastus on välillä täysin henkimaailman hommaa, tunteita tulee ja menee. Hän ja Hartsa ottavat minusta kyllä kopin, jos alkaa olla liian raskasta. Keski-ikäiset, hermostuneet keskiespoolaisnaiset ovat heidän ydinosaamisaluettaan ja vähälahjaisetkin saavat yrittää.

Sitten Veeti iski silmää ja lähti lounastauolle.

Minä tanssin autolleni kevein askelin ja mietin, että kyllä kannattaa lähteä, kun voi palata tällaisten miesten luo. Hajalla tai ei – meidän äijät hoitaa homman kotiin!